Ohjaako vähähiilisyyden tavoite rakentamista viisaasti?

Rakentamismääräyksiin on tulossa kokonaan uutena toiminnallisena vaatimuksena vähähiilisyys ja sen ohjauskeinoksi niin sanottu hiilikatto. Hiilikatolla tarkoitetaan laskennallista enimmäishiilipäästöä (kg- CO2e/m2,a), jota rakennus ei saa elinkaarensa aikana ylittää.

Konseptitasolla vaatimus rakennuksen vähähiilisyydestä kuulostaa yksinkertaisen toimivalta tavoitteelta, mutta on silti paikallaan pohtia, ohjaako se rakentamista viisaasti.

Jokaiselle rakennukselle asetetaan sekä yhteiskunnan että omistajan ja käyttäjän taholta kymmeniä erilaisia toimivuusvaatimuksia. Vähähiilisyystavoitteen tekee perustaltaan ongelmalliseksi se, että muut rinnakkaiset tavoitteet ovat vain harvoin suoraan vähähiilisyyttä tukevia. Useimmissa tapauksissa muiden vaatimusten toteuttaminen kasvattaa rakennuksen hiilipäästöä.

Määräyspohjaisten vaatimusten suhteen tilanne on selvä. Ne on täytettävä vähähiilisyydestä huolimatta. Toki on huomattava, että määräykset kattavat vain pienen osan laadukkaan rakentamisen vaatimuksista, ja silloinkin ne asettavat vain minimitason.

Omistajan ja käyttäjän tavoitteiden suhteen tilanne on toisin. Jos ja kun hiilikatto alkaa ohjata rakentamista, joudutaan tekemään arvovalintoja. Halutaanko kaunis ja hulevesiystävällinen viherkatto vai parempi ääneneristävyys huoneistojen välille. Jos haluamme panostaa laskennalliseen vähähiilisyyteen, emme valitse niistä kumpaakaan.

Ilman korkeampaa matematiikkaa voi päätellä, että vähähiilisin rakennus syntyy, kun käytetään mahdollisimman vähähiilisiä materiaaleja ja niitäkin mahdollisimman vähän. Poikkeuksen tekevät lähinnä lämmöneristeet ja talotekniikka, koska niillä voidaan pienentää rakennuksen energiankulutusta ja siten käytönaikaista hiilipäästöä.

Vähähiilinen rakennus on otaksuttavasti muotokieleltään yksinkertainen, mielellään lähellä kuutiomuotoa. Kaikki ”ylimääräiset” muodot lisäävät materiaalin käyttöä ja kohottavat siten hiilijalanjälkeä. Tästä seurannee kohtuullisen näkyviä vaikutuksia arkkitehtuuriin.

Vähähiilisimpiä ovat ranskalaiset parvekkeet, koska parveke on pelkkää ”hiilikuormaa”. Tämä johtuu siitä, että parvekkeiden alaa ei lasketa pinta-alaan, jolle hiilipäästöt jyvitetään. Lisäksi näissä yleisesti käytettävien alumiinin ja lasin ominaispäästöt ovat huomattavan korkeita.

Näyttävä ja kestävä betoninen tai muurattu julkisivu nostaa rakennuksen hiilipäästöä verrattuna kevyempiin ratkaisuihin. Kivitalon tuntuman voi saada levyrakenteen tai lämmöneristeen päälle tehdyllä ohutrappauksella, mutta harvapa meistä on sitä mieltä, että ratkaisu on aivan saman veroinen.

Muuntojoustokaan ei tule ilman hiilikuormaa, sillä teknisesti muuntojoustavuus näkyy tavallisesti pitkinä jänneväleinä ja normivaatimuksia kantavampina välipohjina. Hallimaisen rakennuksen ulkoseinälinjan pilarit saatetaan suunnitella tuplakuormille, kun varaudutaan myöhemmin toteutettavaan laajennukseen. Vähähiilistä tavoittelevan kannattaa unohtaa laajennusvaraus.

Vastaavia, tulossa olevan hiilikattosääntelyn problematiikkaa heijastavia esimerkkejä on loputtomasti.

Jotta otsikon kysymykseen voisi vastata myöntävästi, hiilikattosääntelyä tulee kehittää merkittävästi niin, että rakennuksen toiminnalliset ominaisuudet on mahdollista ottaa huomioon hiilikaton tason määrityksessä. Ilman sitä on ilmeistä, että vähähiilisyystavoite ohjaa rakentamista epämielekkäästi. Sillä taas on todennäköisesti kaksi ikävää seurausvaikutusta: Epämielekkääksi koettua lainsäädäntöä ei pidetä legitiiminä, eivätkä sen mukaan rakennetut rakennukset ole välttämättä edes vähähiilisiä.

Jussi Mattila
Toimitusjohtaja

Betoniteollisuus ry

Kommentit

Kirjoita kommentti

Mobiilivalikko – voit sulkea valikon ESC-näppäimellä