Joskus tuntuu, että suomalaista ei ilahduta mikään niin kuin perusteellinen epäonnistuminen. Kaikkein kutkuttavinta on, kun julkinen hanke ylittää budjettinsa, aikataulunsa ja veronmaksajien sietokyvyn. Kruunusillat-hanke Helsingissä vaikutti alussa aivan erityisen täydelliseltä ryöpytyksen kohteelta.
Kun suunnitelmat Laajasalon ja keskustan välisistä Kruunusilloista tulivat julki, kansa löysi nopeasti yhteisen sävelen. Sointukulku eteni mollissa.
Suunnittelupöydällähän oli selkeästi vuosituhannen munaus ja laillistettu veronmaksajien ryöstö. Puhuttiin jopa joutavista miljardisilloista, maalailtiin mielikuvia tyhjyyttään kolistelevista ratikoista ja tyhjänä ammottavasta kaupungin kassasta.
Sitten kiistelty investointipäätös tehtiin, ja siltatyöt alkoivat. Ja ne jatkuivat. Ja jatkuivat.
Tapahtui jotain hyvin epädramaattista. Tilaaja, suunnittelijat ja rakentajat jakoivat riskit ja tekivät päätöksiä yhdessä. Sillan ja siihen välittömästi liittyneiden katu- ja johtosiirtotöiden parissa riitti arkista ja skandaalitonta aherrusta.
Tarina alkoi muuttua tylsäksi.
Alkoi vaikuttaa siltä, että siltayhteys valmistuukin aikataulussa ja budjetissa, 326 miljoonalla eurolla – ja näin lopulta kävikin.
Ehkä tapahtunut kertoo lopulta enemmän meistä kuin sillasta. Pelkäämme riskinottoa ja epäonnistumista niin hanakasti, että jos emme pysty pysäyttämään isoja kasvuinvestointeja lähtötelineisiin, mieluiten manaamme ne maan rakoon. Ihan varmuuden vuoksi.
Kruunusiltojen tapauksessa kansalaisten onnistui vaihtaa kertaheitolla mollista duuriin. Se ei tehnyt maailman onnellisimmalle kansalle edes tiukkaa: katsokaapa vain iloisia kuvia kruunut päässä juhlivista kaupunkilaisista sillan avajaisissa!
Mitä tästä kaikesta voisi oppia?
Ainakin sen, että tylsyys on infra-alan täysin aliarvostettu supervoima.
Alalla ei kaivata makeilua. Infra on kuraisia saappaita, tarkkaa digitaalista mallinnusta ja kykyä pitää sanansa silloinkin, kun jäätävä merituuli yrittää hyydyttää työmaan. Tiiviissä yhteistyössä päättäjien, tilaajien ja suunnittelijoiden kanssa tältä porukalta voi odottaa tasaisen varmaa suorittamista vaikeissakin olosuhteissa.
Etenkin allianssiurakoilla on ollut kymmenen viime vuoden aikana taipumus valmistua suunnitellusti. Sama tylsä tarina on toistunut niin Tampereen rantatunnelin, Raide-Jokerin, Vt 4 Kirri–Tikkakosken, E18 Hamina–Vaalimaan, Vt 6 Taavetti–Lappeenrannan ja Kalasatamasta Pasilaan -hankkeen kohdalla. Jokainen näistä valmistui etuajassa, alitti budjetin tai molempia, vaikka moni hankkeista kohtasi ensin epäilyä ja vastustusta.
Toinen oppi on, että suomalaisten on korkea aika alkaa luottaa siipiinsä ja ilmiselviin mahdollisuuksiinsa. Tarpeeton pelon tunne ei saa estää järkeviä kasvuinvestointeja.
Esimerkiksi Kruunusillat työllisti tuhansia ja toi yksin rakentamisaikana jopa yli sadan miljoonan euron verotulot. Tuloilla rahoitetaan juuri niitä palveluita, joiden katoamisesta tällä hetkellä suremme. Varsinainen hyöty kertyy silti hitaammin: se näkyy sadoille tuhansille ihmisille sujuvampana arkena ja ajan säästönä, joka ei pidä meteliä itsestään.
Tylsyyden supervoima on vastalääke turhille peloille. Sen uskaltaa päästää pullosta – se ei syökse turmioon. Päinvastoin: se vie meitä yhteiskuntana eteenpäin.
Toivon, että jonain päivänä meillä on uskallusta luottaa yhdessä siihen, että voimme rakentaa vaikka tunnelin Eurooppaan tai sillan Tukholmaan, jos vain niin päätämme.
Suomalainen infraosaaminen on ottanut valtavan loikan juuri yhteistoiminnallisuudessa. Rakentamisen kaikilla osapuolilla on lupa olla ylpeitä: olemme oppineet rakentamaan vaativatkin kohteet tylsästi, numeroa tekemättä ja liian aikaisin.
Anu-Liina Ginström
Johtaja, viestintä ja vaikuttavuus
anu-liina.ginstrom@rt.fi + 358 50 330 8131INFRA ry
Kirjoita kommentti