Eilen töistä lähtöni venähti hieman ja kiirehdin tavallistakin ripeämmin tuttua katua kotia kohti. Piti ehtiä vielä tuhat ja yksi asiaa ennen kuin pari ystävääni oli tulossa visiitille. Matkalla olin aikeissa pistäytyä erääseen liikkeeseen hakemaan herkkuja illaksi, kun vauhtini katkesi kuin kananlento.
Olin päässyt sisäänkäynnille saakka pystypäin, mutta astuessani tuulikaapin lasiovesta myymälän puolelle paiskauduin päistikkaa laattalattialle. Polveni rusahtivat ja vasen käsi tärähti ottaessani sillä pudotustani vastaan. Näyttävän sisääntulon kruunasi reppuni, joka liukui selkääni pitkin ja kumahti liitoni lopuksi päähäni.
Kömmittyäni pystyyn totesin, että luut vaikuttivat olevan ehjänä ja aloin ihmetellä mitä oli tapahtunut. Huomasin, että tuulikaapin ja myymälän lattia olivat samaa vaaleaa laattaa, ja ne erotti toisistaan muutaman sentin porrastus. Kynnyksen pystypinta oli samaa laattaa sekin – tyylikkään huomaamattomasti. Siihen kengänkärkeni oli ottanut kiinni.
Edellisenä päivänä olin vieraillut Ruduksen turvapuistossa osana rakennusalan Turvallisuusviikon ohjelmaa. Parin tunnin kierros turvapuiston rasteilla avasi silmät lukemattomille vaaroille, joita rakennustyömaalla piilee. Monet niistä näyttävät ensisilmäyksellä viattomilta. Esimerkiksi työmaakopille johdattavat metalliportaat voivat sinänsä olla tukevat ja oikeaoppiset. 90 prosenttia portaissa tapahtuvista tapaturmista sattuu kuitenkin ensimmäisellä tai viimeisellä askelmalla. Näiden reunat kannattaisikin maalata tai teipata näkyvästi.
Kierroksen oppaan mukaan ihmisen motoriikan voi sekoittaa esimerkiksi pieni ero portaiden korkeudessa. Tähän yksi osallistujista mainitsi, että oli hiljattain peräkkäisillä viikoilla kompastunut oman työmaansa portaissa. Kolmannen kerran jälkeen hän oli alkanut miettiä mistä on kyse ja päätynyt mittaamaan porrasaskelmat. Yksi askelmista osoittautui kahdeksan millimetriä korkeammaksi kuin muut ja tämä riitti sotkemaan askelten rytmin.
Herkkukaupan henkilökunta puolestaan säikähti rysähdystäni ja ryhtyi heti korjaaviin toimiin. Paikan omistaja meni saman tien laittamaan lasioveen maalarinteipin, johon kirjoitti varoituksen askelmasta. Tänä aamuna kulkiessani paikan ohi huomasin, että oveen oli kiinnitetty siisti lappu, jossa varoitettiin kolmella kielellä kynnyksestä. Lupasivat myös merkitä tämän huomiovärillä.
Ostokset tehtyäni kassa laittoi asiat tärkeysjärjestykseen lohduttamalla, että onneksi sukkahousut eivät menneet rikki. Totesin vain, että joo mitäs siitä, että polvet on tohjona. Jomottavaan oikeaan polveeni kohosi melkoinen sarvi ja vastaanotin vieraani illalla kylmäpussi polveen teipattuna.
Tänään on toukokuun 13. päivä ja perjantai, virallisestikin Tapaturmapäivä. Sosiaali- ja terveysministeriön tiedotteessa kerrotaan, että Suomessa sattuu vuosittain yli miljoona tapaturmaa, joista suurimpaan osaan kiire on osasyyllinen. Kiire vaikuttaa tapaturmien syntyyn kaikkialla aiheuttaen vahinkoja töissä, kotona ja liikenteessä. Tapaturmapäivä muistuttaa meitä jälleen kiireen aiheuttamista vahingoista.
Tunnustan, että helmasyntini on liian tiukille vedetyt aikataulut ja viime tipassa ryntäily. Jos minulla olisi intiaaninimi, se kuuluisi ”Nainen, joka kävelee nopeasti”. Näin silloiset työkaverini olivat kuvailleet minua, kun olin aikanaan aloittanut uudessa työpaikassa ja joku oli kysynyt tulokkaan tuntomerkkejä.
Puolustuksekseni voin sanoa, että pyrin ehkäisemään vahinkoja muutamilla simppeleillä keinoilla. Portaita laskeutuessani pidän aita kaiteesta kiinni. Käytän korkkareita pääntöisesti vain toimistolla ja vaihdan jalkaani kunnon kengät, kun lähden ulos. Talviliukkailla en suostu liikahtamaankaan ilman nastakenkiäni. Pidän kulkutiet vapaana niin kotiportaissa kuin muuallakin. Ja pyrin hidastamaan vauhtiani, varsinkin liikkuessani. Paino on sanalla pyrin – tässä suhteessa minulla on eniten parannettavaa.
Tapaturmapäivään voi osallistua viettämällä kiireettömän hetken ja jakamalla siitä kuvan sosiaalisessa mediassa tunnisteella #hopulleloppu.
Hoputonta loppupäivää!
Kirjoita kommentti