Pomollani on vitsikäs nimitys väylälobbareiden sitkeälle ydinryhmälle. He ovat ”tosiuskovaisia”; ihmisiä, joille väyläinfran pelastaminen on, ellei päivätyö, niin vähintäänkin elämäntehtävä.
On paljon lehtiä, blogeja ja Twitter-tilejä, joita vahtaavat vain tosiuskovaiset. Seuroja ja seminaareja, joissa kohtaavat herätyksen saaneet. Niissä kuullaan todistuksia siitä, miten tien kuntoon laittaminen on nyt halpaa. Samalla napistaan almujen vähyydestä – siitä, etteivät kunnat ja valtio hyödynnä ostajan markkinoita, vaikka miljoona euroa väyläinfraan poikisi 15 henkilötyövuotta, vireyttäisi kasvukeskuksia ja tuottaisi verotuloina moninkertaisesti investoidun rahamäärän.
Tosiuskovaisten tuoreimmassa hartaushetkessä, Maarakennuspäivässä 2015 huolena oli etenkin alan investointien tulevaisuus. Sipilän hallitus lupasi 600 miljoonaa perusväylänpitoon, mutta tosiuskovaisen on mahdoton lähteä tätä messuamaan. Samanaikaisesti investoinnit ovat jäissä. ”Infran kasvuvaikutukset on tuotava selvemmin esiin. Ali-investointienkin riski on selvästi olemassa”, päivässä muistutettiin Valtiotalouden tarkastusviraston suulla.
Niin Liikennevirasto kuin ministeriötkin kuuluttavat jo avoimesti, että budjettiraha ei enää riitä Suomen väyläverkon ylläpitoon ja uusiin investointeihin (vrt. esim. INFRA-lehti 3/2014). Miten saataisiin yksityinen raha liikkeelle?
Infrahankkeiden maankäyttö-, kaavoitus- ja muille hyödyille pitää ainakin laskea hintalappu. Hinta voidaan sitten jakaa kaikkien niiden kesken, jotka hankkeesta hyötyvät – mukaan lukien alueen yritykset, yhteisöt ja asukkaat. Malli torpedoi turhat hankkeet. Uutta rakennettaisiin vain siellä, missä se lisää elinkeinoelämän kilpailukykyä, asuntotuotantoa ja taloudellista toimeliaisuutta.
Myös eläkeyhtiöille ja muille instituutioille suunnattua infrarahastoa on esitetty. Miksi tyytyä tähän? Kansalaisilla on rahaa sukanvarressa. Pesunkestävä peräkyläläinen merkitköön Kumipyörin kaikkialle -rahastoa, punaviherkuplalainen Raiteilla ravintolapäiville -rahastoa.
Elinkaarimalli on jo tosiuskovaiselle tuttu: yksityinen sektori rakentaa ja ylläpitää väylän, julkinen maksaa osissa ajan mittaan. Voisimmeko mennä vielä pidemmälle? Annetaan jonkin yhteysvälin hoitaminen kokonaan yksityiselle yritykselle. Se voi rakentaa tien, radan tai vaikka lennättää mummot ja papat vispilällä tai kelkkoa potkukelkalla – asiakastarpeen mukaan. Pitäköön tuotot, kunhan liikenne sujuu sopimuksen mukaan.
Kyllä Suomessa vaurautta on, valtio vain on köyhä. Nyt tarvitaan niitä, joilla on hyvän uskon lisäksi hallussa matematiikka.
Anu Ginström
päätoimittaja
INFRA-lehti
Blogiteksti on julkaistu alun perin Tekniikka&Talous -lehden Puheenvuorot-palstalla.
Kirjoita kommentti