Rakennettu ympäristö aiheuttaa 30 prosenttia Suomen päästöistä. Päästöjen vähentämisessä isoimmat paukut kannattaa suunnata suurimpiin aiheuttajiin.
Ilmastonmuutos on paitsi itsessään vakavampia uhkiamme myös yksi luontokadon suurimmista ajureista.
Päästöjä ei saada leikattua riittävästi millään yksittäistempulla tai yhden toimialan teoilla, mutta rakennetun ympäristön rooli kokonaisuudessa on merkittävä.
Tehokkainta on keskittää päästövähennystoimia sinne, missä päästöjä syntyy eniten. Leijonanosa, 76 prosenttia, rakennusten hiilijalanjäljestä syntyy energiankulutuksesta rakennuksia käytettäessä. Rakentamisen aikana isoin merkitys on puolestaan materiaalien hiilijalanjäljellä.
Rakennusteollisuuden vähähiilisyyden tiekartan mukaan erityisesti seuraavat kolme keinoa ratkaisevat rakennetun ympäristön hiilijalanjäljen pienentämisen: päästöttömiin lämmitysmuotoihin siirtyminen, olemassa olevien rakennusten energiankulutuksen vähentäminen ja elinkaaren pidentäminen sekä betonin ja teräksen valmistuksen päästöjen alasajo.
1. Päästöttömien lämmöntuotantojärjestelmien lisääminen
Rakennettu ympäristö vastaa lähes kolmanneksesta koko Suomen energiankulutuksesta. Rakennuksissa käytetään energiaa niin lämmitykseen, jäähdytykseen, lämpimään käyttöveteen kuin erilaisiin sähkölaitteisiinkin.
Rakennusten käytönaikainen energiankulutus on rakennetun ympäristön ylivoimaisesti suurin päästölähde, vaikka sen osuus on pienentynyt. Siksi energiamuodolla on väliä, oli kyse sitten vanhasta tai uudesta rakennuksesta
Tuuli, aurinko ja vesi ovat Rakennusteollisuus RT:n asiantutijan Jani Kemppaisen mukaan selkeitä tapoja tuottaa energiaa ilman hiilidioksidia ilmakehään vapauttavaa polttamista. Erityisesti tuulivoiman tuotantokapasiteettia rakennetaan Suomessa vauhdilla lisää. Myös ydinvoima lasketaan mukaan päästöttömään energiatuotantoon.
”Energiatuotannon tekniikka ja kustannustehokkuus kehittyvät ja auttavat sitä kautta pienentämään rakennusten energiankulutuksen päästöjä. Uusien, entistä vihreämpien energiamuotojen lisäksi myös olemassa olevien tuotantotapojen käyttöä tehostetaan. Esimerkiksi kaukolämpölaitokset ottavat jo talteen lämmön paluuvedestä, jätevesilaitoksille tulevissa viemärivesistäkin tehdään jo lämmön talteenottoa”, Kemppainen kertoo.
Kuluttamisen lisäksi rakennukset enenevissä määrin myös tuottavat energiaa esimerkiksi maa- ja ilmalämpöpumppujen, aurinkopaneelien ja lämmöntalteenoton avulla. Energiamuodon valinnan ohella olennaista on vähentää rakennusten kokonaisenergiankulutusta. Se vapauttaa samalla energiaa muuhun käyttöön.
Jotta uudisrakentamisella saataisiin tehtyä koko energiatehokkuuden parannus, siihen menisi 100 vuotta.
Kemppainen kertoo energiatehokkuuden parantuneen rakennuksissa hurjasti kymmenessä vuodessa.
”Suomessa ollaan hyvällä mallilla. Pohjoisesta sijainnistamme johtuen rakennukset ovat jo lähtökohtaisesti paremmalla tasolla muuhun Eurooppaan nähden, koska energiaa kuluisi muuten aivan älyttömästi.”
Energiatehokkuuden vaatimukset tulevat entisestään tiukentumaan EU-direktiivien myötä, mikä näkyy Kemppaisen mukaan käytännössä vuodesta 2026 lähtien. Keskustelua käydään paljon jo siitä, miten EU edellyttää ja velvoittaa korjauksiin, joissa suuri vastuu tulee olemaan taloyhtiöillä.
”Rakennuskanta uusiutuu meillä 1–2 prosenttia vuodessa. Jotta uudisrakentamisella saataisiin tehtyä koko direktiivien vaatima energiatehokkuuden parannus, siihen menisi 100 vuotta. Ilmastonmuutokseen ei sillä tahdilla valitettavasti juuri vaikuteta”, Kemppainen summaa.
Vanhoissa rakennuksissa energiankulutusta voidaan kustannustehokkaasti pienentää esimerkiksi parantamalla rakennuksen lämmöneristävyyttä, kehittämällä lämmön talteenottoratkaisuja sekä ilmanvaihdon säädöillä ja automaatiolla. Rakennuksen käyttäjien omat valinnat vaikuttavat myös.
2. Rakennusten ja rakenteiden elinkaaren pidentäminen
Energiatehokkuutta parantava korjausrakentaminen vähentää rakennusten energiankulutusta ja auttaa pitämään ne pidempään käytössä. Tämä säästää luonnon lisäksi myös kustannuksia.
”Rakennusten ja infrarakenteiden käyttöiän pidentäminen on ympäristöteko”, Kemppainen muistuttaa.
Suomessa on Kemppaisen mukaan nuori rakennuskanta muihin Euroopan maihin verrattuna. Suomi kaupungistui varsin myöhään ja siksi suuri osa rakennuksista on toisen maailmansodan jälkeen rakennettuja, toki vanhempiakin löytyy.
Koko rakennuskannan todellista keski-ikää ja sen mukaista elinkaariodotusta ei Kemppaisen tietojen mukaan ole laskettu. Selvityksissä käytettävä laskennallinen elinkaari rakennuksille on Suomessa 50 vuotta. Se on Kemppaisen mukaan aivan liian lyhyt.
”1970-luvulla rakennetiin valtavasti lähiöitä, elementtitaloja, jotka suunniteltiin palvelemaan 25 vuotta. Ne ovat olleet käytössä nyt 50 vuotta, ja kun ne kunnolla remontoidaan, ne palvelevat käytössä vielä seuraavatkin 50 vuotta. 100 vuotta on talolle jo hyvä tavoiteltava käyttöikä”.
Fiksuissa taloyhtiöissä valmistaudutaan asioihin ja tiedetään viisi, jopa kymmenenkin vuotta eteenpäin, mitä korjauksia tullaan tekemään.
Suomalaiset pitävät Kemppaisen mukaan rakennuksistaan aika hyvää huolta, ja sekin erottaa meitä muista maista. Rakennukset kuluttavat meillä paljon energiaa, joten siihen on aina kiinnitetty huomiota.
”Rakennusten elinkaari ja kunto tunnetaan hyvin, mutta korjaamiseen ryhtymistä venytetään turhan pitkälle. EU:n energiatehokkuusvaatimusten kiristyessä kynnys saattaa kasvaa edelleen, koska muun korjaamisen yhteydessä on parannettava energiatehokkuutta.”
on korjausvelkaa 70–80 miljardin euron edestä, ja se kasvaa koko ajan.
Taloyhtiöissä on Kemppaisen mukaan suuria keskinäisiä eroja. Kaksi vierekkäin seisovaa, ulospäin samalta näyttävää taloa voivat olla energiatehokkuudeltaan aivan eri luokkaa. Toisessa on saatettu vaihtaa ikkunat ja tiivistää ovet, eristää yläpohja ja jopa julkisivu, poistaa käytöstä kellarikerroksen kylmäsäilytystilat. On ehkä tehty koneellinen ilmanvaihto lämmöntalteenottoineen, kenties vaihdettu lämmitysmuotokin. Naapuritalossa voi olla kaikki vielä tekemättä.
Suomalainen taloyhtiömalli, jossa osakkeenomistajat omistavat taloyhtiön, on Kemppaisen mukaan maailmanlaajuisesti uniikki. Siinä on hyvät puolensa, mutta joskus päätöksenteko on hankalaa ja hidasta, kun jokainen omistaja katsoo korjausten vaatimia investointeja omasta näkökulmastaan. Kaikki eivät välttämättä ole valmiita satsaamaan tai kaikilla ei ole mahdollisuutta sitoutua isoihin hankkeisiin, vaikka aktiiviset osallistujat yrittäisivätkin niitä ajaa.
Suunnitelmallinen kiinteistönpito on kuitenkin asia, johon Kemppaisen mukaan kannattaa satsata.
”Fiksuissa taloyhtiöissä valmistaudutaan tulevaan ja tiedetään viisi, jopa kymmenenkin vuotta eteenpäin, mitä korjauksia tullaan tekemään. Oikea-aikaisuus on avain – se, että suunnitellaan hyvin ja kilpailutetaan tekijät rauhassa. Jos odotetaan, että jotain hajoaa, korjaaminen on hallitsematonta ja maksaa enemmän. Myös rahoituksen saatavuus vaikeutuu, jos korjaustarve pääsee kasaantumaan”, Kemppainen sanoo.
3. Vähähiilisten rakennusmateriaalien kehittäminen ja käyttö
Rakentamisessa rakennusmateriaalien, etenkin käyttömääriltään tulevaisuudessakin suurina säilyvien sementin ja teräksen, valmistuksen teknologiakehityksellä on suuri merkitys. Näihin pitäisi Rakennusteollisuus RT:n mukaan kohdistaa suurimmat tutkimus-, kehitys- ja investointipanokset.
Betoni, ja sementti sen raaka-aineena, on maailman käytetyin rakennusmateriaali ja siksi sementtituotannon päästöillä on iso rooli. Betonin valmistaminen muodostaa jopa seitsemän prosenttia maailman kasvihuonekaasuista, Suomessa sen osuus on kaksi ja puoli prosenttia.
Ominaisuuksiensa vuoksi betonia käytetään laajalti paitsi talojen runkorakenteissa myös esimerkiksi rakennusten perustuksissa ja infrarakentamisessa, kuten silloissa. Koska betonia ei pystytä laajamittaisesti korvaamaan muilla materiaaleilla, ratkaisu päästöjen vähentämiseen on löydettävä betonista itsestään.
”Suomessa on jo kehitetty erilaisia vähähiilisiä betoneita, joissa sementin osuutta on vähennetty ja korvattu muilla, vähäpäästöisemmillä seosaineilla. Nämä seosaineet ovat muun teollisuuden sivuvirtoja, kuten masuunikuonaa teräksen valmistuksesta ja kivihiilen poltosta syntyvää lentotuhkaa”, Kemppainen kertoo.
Sementin keskeisin raaka-aine, klinkkeri, on pääosin poltettu kalkkikiveä. Tämän valmistus kuluttaa runsaasti energiaa, koska materiaalin lämpötilan tulee nousta valmistusprosessissa hyvin korkeaksi.
Klinkkerin valmistuksessa syntyviä päästöjä vähennetään käyttämällä kalkkikiven poltossa energiatehokkaampia laitteita sekä bio- ja kierrätyspolttoaineita. Suomalaisen sementin hiilipäästöä on Kemppaisen mukaan onnistuttu pienentämään näillä keinoin jo yli 30 prosenttia, ja se on Euroopan kärkitasoa.
Rakentamisessa rakennusmateriaalien valmistuksen kehityksellä on suuri merkitys. Näihin tulee kohdistaa suurimmat TKI-panokset.
Tulevaisuudessa sementtituotannon päästöjä voidaan mahdollisesti leikata merkittävästi hiilidioksidia talteen ottavan ja varastoivan teknologian avulla. Tämä niin sanottu piippujen tulppaaminen tarkoittaa teknisiä hiilinieluja, joilla valmistusprosessissa syntyvä hiilidioksidi otetaan talteen ja varastoidaan pysyvästi.
Toinen energiaintensiivinen rakennusmateriaali on teräs. Sen valmistuksessa on tavoitteena siirtyä käyttämään valtaosin vetypelkistysteknologiaa.
Vetypelkistysprosessissa hiilen korvaa uusiutuvalla energialla valmistettu vety. Vetypelkistys tuottaa päästönä hiilidioksidin sijaan vettä. Uuden vetyteknologian avulla teräksen valmistusprosessin päästöt voidaan lopulta minimoida lähelle nollaa.
”Sinänsä teräs on rakennusteollisuudessa tarkimmin kierrätetty materiaali. Koska teräksen käyttö tulee kasvamaan, kierrätys ei kuitenkaan läheskään korvaa kokonaistarvetta. Ilmastotavoitteisiin pääseminen edellyttää uusia valmistusteknologioita”, Kemppainen sanoo.
Rakennusteollisuus RT laatima vähähiilisyyden tiekartta määrittää keinot päästöjen tehokkaaseen vähentämiseen rakennetussa ympäristössä ja edistää osaltaan Suomen hiilineutraaliustavoitteen saavuttamista vuoteen 2035 mennessä.
Tiekarttatyössä selvitettiin ensimmäistä kertaa koko Suomen tasolla rakennusteollisuuden ja rakennetun ympäristön vuosittainen hiilijalanjälki, päästövähennyskeinot ja niiden edellytykset. Vähähiilinen rakennusteollisuus 2035 -tiekartta valmistui vuonna 2020 ja sen päivitetty versio julkaistiin kesäkuussa 2024.
Päivitetyssä hiilijalanjälkilaskelmassa Suomen rakennetun ympäristön vuotuinen hiilijalanjälki oli noin 14,5 miljoonaa tonnia CO2e. Laskelmassa ovat mukana laskentavuonna valmistuneiden rakennushankkeiden materiaalit ja toteutuneet työmaatoiminnot sekä olemassa olevan rakennetun ympäristön käytöstä aiheutuvat päästöt.
Hiilijalanjälkeä kutistaa eniten rakennusten lämmittämiseen käytetyn sähkön ja kaukolämmön nopea vähähiilistyminen. Jatkossa myös vihreän siirtymän sääntelyn vauhdittamat rakennusten energiatehokkuusremontit sekä rakennusteollisuuden omat ilmastotoimet leikkaavat päästöjä kiihtyvällä tahdilla.
Tutustu Vähähiilinen rakennusteollisuus 2035 -tiekarttaan
Hiilijalanjälkilaskennan lisäksi Rakennusteollisuus RT ry on laatinut biodiversiteettitiekartan, jolla rakennusala haluaa omalta osaltaan osallistua luontokadon pysäyttämiseen. Tiekartta näyttää suuntaa alan luontopositiiviselle siirtymälle. Luontopositiivisuus tarkoittaa rakentamisessa paitsi luonnolle aiheutettujen haittojen välttämistä, myös luonnon tukemista ja elvyttämistä.
Lue lisää luonnon monimuotoisuuden tukemisesta ja biodiversiteettitiekartasta
