Tiestön kunnossapidosta tuli kilpajuoksua aikaa vastaan, jonka Suomi uhkaa hävitä. Juoksuun voisi tulla vauhtia, jos tieverkon osia voisi helposti klikata päälle ja pois ja päästä näkemään seuraukset. Itä- ja Pohjois-Suomen asiat saisi ainakin pimentoon parilla klikillä, pohtii INFRAn johtava asiantuntija Nina Raitanen blogissa.
Aika parantaa haavat. Se luo perspektiiviä – ja niinpä aamu on iltaa viisaampi. Sanotaan myös, että aika on rahaa. Se kypsyttää viinit, juuston ja nuorisonkin.
Niin moneen asiaan kuin aika auttaakin, niin infraa se ei saa kuntoon. Tästä muistuttaa uusi Tieverkon kunnossapidon visio. Elinkeinoelämän ja väyläalan organisaatioiden julkaisemassa visiossa tiestön peruskorjaustarpeen ennakoidaan lähtevän jyrkkään kasvuun lähivuosina. Keskeinen syy on tiestön ”suurten ikäluokkien” tulo korjausikään ja se että päällysteen lisäksi karussa kunnossa on usein jo tierakennekin. Ajan hammas on siis tehnyt tehtävänsä.
Ratkaisuja tilanteeseen olisi, mutta ne edellyttävät rahaa. Tämän hetken suurin viisaus taas on, että Suomessa on rahat loppu. Kaikesta pitää säästää. Monen mielestä onkin nurinkurista, että elinkeinoelämä ja väyläala vaativat teiden ja ratojen kuntoon saamiseksi lisää rahaa. Eikö mikään riitä; käytetäänhän väyliin nytkin rahaa, mutta silti niiden kunto heikkenee vuodesta toiseen.
Mitä ihmettä on tapahtumassa?
Asian purkaminen pitäisi aloittaa siitä, miksi infran kunnolla ylipäätään on väliä ihmisille ja koko yhteiskunnalle. Silloin katse täytyy nostaa pois itse infrasta.
Kun asfaltti tai tien rakenne pannaan kuntoon, tärkeimpänä tavoitteena ei ole saada yksittäiselle infrarakentajalle töitä. Toki työpaikkojakin syntyy – jokainen infran korjaamiseen pantu miljoona euroa luo selvitysten mukaan 11 varsin vakaata työpaikkaa. Työpaikat syntyvät sataprosenttisesti Suomeen.
”Infraan laitetuilla rahoilla yhteiskunta saadaan toimimaan paremmin ja luotettavammin.”
Olennaisinta kuitenkin on, että infraan laitetuilla rahoilla yhteiskunta saadaan toimimaan paremmin ja luotettavammin. Hyvin ja luotettavasti toimiva yhteiskunta säästää aikaa ja rahaa. Toimivassa yhteiskunnassa myös riskit pienenevät, ja se houkuttelee investoimaan. Hyvän päälle on siis mahdollista kerryttää lisää hyvää.
Infran merkitystä voi tarkastella toisinkin päin. Poistetaanpa tieverkko kokonaan! Saman asian ajaa toki sekin, että päästämme verkon käyttökelvottomaan kuntoon.
Kuvitellaan, että tieverkko katoaisi yhdellä klikkauksella. Sen klikkauksen jälkeen mikään ei enää liiku. Yhteiskunta taantuisi, ja ennen pitkää kehityksen tien päässä olisi paluu metsästäjä-keräilijäaikaan.
Jatketaan mielikuvittelua: pidetään tieverkko muuten Off-tilassa, mutta otetaan nykyinen päätieverkko käyttöön. Jo alkaa tapahtua. Ihmiset ja tavarat liikkuvat nyt tehokkaasti suosituimpia reittejä etenkin kasvukeskusten väleillä. Kotimaisista raaka-aineista ja ruoasta alkaa kuitenkin nopeasti tulla huutava pula.
Pian huomaamme myös, että kukaan ei enää ihan varmasti tiedä, mitä tapahtuu pohjoisessa ja itäisessä Suomessa. Älypuhelimen somesovellus sentään tuuttaa yhä postauksia syrjäseuduilta. Siellä ne ”viimeiset mohikaanit” näyttävät valmistautuvan korpivaellukselle kohti lähikauppaa parinsadan kilometrin päässä! Kohta tosin puhelimen latauskin käy mahdottomaksi, sillä ilman alempiasteista tieverkkoa Suomen energiantuotanto sakkaa.
Kun myös vähäliikenteinen tieverkko napsautetaan On-tilaan, se alkaa syöttää raaka-aineita teollisuudelle, vientiin ja suomalaisiin ruokapöytiin. Kotimainen elintarviketeollisuus alkaa toimia, energiaverkkoja voidaan taas rakentaa ja huoltaa. Maassa rohjetaan tehdä teollisia investointeja. Pohjois- ja Itä-Suomikin palautuvat kartalle, ja tiedämme mitä siellä tapahtuu – ja kuka on tulossa rajan yli.
ON JA OFF -vaihtoehtojen välillä on paljon erilaisia välimaastoja. Juuri nyt olemme kehitystiellä, jossa päätieverkkoja lukuun ottamatta muut tieverkon osat putoavat hiljalleen pois pelistä. Se on huolestuttavaa, sillä yksittäisen tien merkitystä ei pysty arvioimaan sen liikennemäärän perusteella. Tien vähäiselläkin liikenteellä voi olla iso merkitys yhteiskunnan toiminnalle.
Mutta palataan alun pohdintaan: miksi tuntuu, ettemme saa infraamme kuntoon millään rahamäärällä?
”Perustienpidon rahoitus on ollut alimitoitettu pian 30 vuotta, ja tieinvestoinnitkin olemme puolittaneet 1990-luvun alun tasosta.”
Keskeinen syy on, että olemme kangistuneet kaavaan, jossa tienpito on kroonisesti alibudjetoitu. Perustienpidon rahoitus on ollut alimitoitettu pian 30 vuotta, ja tieinvestoinnitkin olemme puolittaneet 1990-luvun alun inflaatiokorjatusta tasosta (Väylävisio 2050, sivu 16). Lopputulos näkyy suureksi kasvaneena korjausvelkana (Väylävirasto 21.9.2023). Korjaamiseen tarvittava rahamäärä siis kasvaa samaan aikaan kun rahahanaa jatkuvasti kiristetään.
Kaavan muuttaminen on vaikeaa, jos emme ymmärrä huonokuntoisen infran kerrannaisvaikutuksia yhteiskunnassa ja suomalaisten kukkarossa tai tajua tiestöön kohdistuvia tulevaisuuden tarpeita.
Tulevaisuudessa esimerkiksi runsastuneet sateet kurittavat tiestöä. Ajoneuvojen koot ja massat kasvavat jo nyt, eikä teitämme ole suunniteltu kestämään sitä. Hyväkuntoinen ja kuiva tie voisi rasitusta kestääkin, mutta kierre pahenee, kun isot massat pumppaavat vettyneitä tierakenteita.
Toimiva ja kehittyvä yhteiskunta tarvitsee tehokasta kuljetuskalustoa, ja kerralla pitää pystyä kuljettamaan paljon. Suomi tarvitsee myös puhtaalla energialla liikkuvia kulkupelejä, jotka ovat painavia isoine akkuineen. Väyläinfran on vastattava yhteiskunnan nykyisiin ja tuleviin tarpeisiin sen sijaan, että kutistamme yhteiskuntaamme sopivaksi väyläverkolle.
JOKU maksaa tien huonon kunnon joka tapauksessa. Infrasta tingitty raha vyöryy ylimääräisinä ja kasvavina kustannuksina yhteiskunnan muille sektoreille: rakentamiseen, kauppaan, elintarviketeollisuuteen, sotesektorille, puolustussektorille ja vientiteollisuuteen. Kaikkien niiden kustannusten kasvu osuu ikävästi jokaiseen suomalaiseen ja huoltovarmuuteen.
”Joku maksaa tien huonon kunnon joka tapauksessa.”
Jatkossa valtion pitää kantaa oma vastuunsa. Samalla tiestön kunnossapidon rahoitus kaipaa uutta, kokonaisvaltaisempaa ajattelua. Pelkkä vuosittaisten päällystysmäärien tuijottaminen ei enää riitä, vaan tarvitaan säilytä-vakiinnuta-lisää-ajattelua. Säilytetään tieverkon hoidon nykytaso, vakiinnutetaan päällystysmäärä 4000 kilometriin vuodessa ja lisätään teiden korjauksen rahoitusta huomattavasti nykyisestä.
Aika ei saa infraa kuntoon, mutta päättäväiset ja toimivaa arkea arvostavat suomalaiset sen tekevät.
Lisää infrateemaisia blogikirjoituksia löydät INFRA ry:n omasta blogista. INFRAn blogin päivittäminen päättyi kesällä 2024, minkä jälkeen kirjoitukset julkaistaan ainoastaan osana Rakennusteollisuus RT:n blogia.
Kirjoita kommentti