Kosmologian emeritusprofessori Kari Enqvist kirjoitti YLE-kolumnissaan 21.9. mainiosti suhteellisuudentajusta ja sen puutteesta. Hänen mukaansa suhteellisuudentaju on inhimillisen ymmärryksen kuninkuuslaji, jonka harjoittaminen on vaativaa, kun pitää pystyä pallottelemaan samanaikaisesti kahta erillistä asiaa. Jos taas katsoo kuten kyklooppi, näkökenttään mahtuu vain yksi asia.
Ilmastomuutos on koko ihmiskuntaa uhkaava asia ja siihen on suhtauduttava asian vaatimalla vakavuudella. Suomen tavoitteena on olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä, ja rakennetulla ympäristöllä on päästöjen vähentämisessä merkittävä rooli. Rakennusteollisuus RT ja kiinteistön omistajien RAKLI ovatkin laatineet omia tiekarttojaan. Päästöjen vähentämiskeskustelu on saanut viime aikoina kyklooppimaisia piirteitä, kun eri yhteyksissä on ryhdytty tarjoamaan puurakentamista kaiken kattavaksi ratkaisuksi. Puu onkin erinomainen rakennusmateriaali, mutta ongelman luonne vaatii asian tarkastelua useammasta näkökulmasta yhtä aikaa.
Rakennusteollisuus on julkaissut koko rakennetun ympäristön päästöistä erittäin perusteellisen selvityksen, jonka on toteuttanut aihepiiriin erikoistunut Gaia Consulting Oy. Suomen kokonaispäästöt ovat vuositasolla luokkaa 56 000 kilotonnia hiiliekvivalenttia (ktCO2e). Rakennetun ympäristön päästöt ovat vuositasolla noin 17 000 ktCO2e, mikä vastaa 30 prosenttia Suomen päästöistä. Pääosa, 76 prosenttia, rakennetun ympäristön päästöistä syntyy asuntojen, toimistojen, tehtaiden, koulujen, kauppojen ja muiden rakennusten käytön aikaisesta energian kulutuksesta eli lämmityksestä ja sähköstä, yhteensä 13 000 ktCO2e. Asukkaina me käytämme lämmitystä, lämmintä vettä ja katselemme sähköä kuluttavaa taulutelevisiota. Loput 24 prosenttia eli 4000 ktCO2e jää uudis- ja korjausrakentamiselle. Jos rakentaminen lopetettaisiin kokonaan, Suomen kokonaispäästöt vähenisivät 7 prosenttia.
Tämä sama rakentamisen ja käytön suhde toteutuu myös yksittäisen rakennuksen osalta melko tarkasti. Mikko Viljakainen ja Tero Lahtela laskivat noin vuosi sitten julkaisemassa tutkimuksessaan puu-, betoni- ja hybridirunkoisen kerrostalon elinkaaren päästöt YM:n laskentaohjelmalla, ja käytön aikaiset päästöt olivat kaikissa tapauksissa 65-75 prosenttia elinkaaren päästöistä. Lämmön lähteenä oli kaukolämpö.
Tuo vuotuisen rakentamisen 7 prosenttia Suomen kokonaispäästöistä on paljon, mutta paljon, paljon enemmän on mainittu rakennusten käyttö. Ja kun kiinteistökanta uusiutuu vajaalla prosentilla vuodella, tälle isolle asialle pitäisi tehdä jotakin. Vaihtoehtoja on paljon kuten siirtyminen kaukolämpölaitoksissa uusiutuviin polttoaineisiin ja lämpöpumppujen hyödyntämiseen tai vaikkapa siirtyminen kiinteistökohtaisiin hajautettuihin maalämpöjärjestelmiin. Sähkön osalta asia on yksinkertaisempi eli siirtyminen vihreän sähkön hankintaan. Kun vihreän sähkön kysyntä kasvaa, joku varmasti investoi uuteen kapasiteettiin. Tätä suurta kysymystä ei ratkaista rakentamisen materiaalivalinnoilla, joiden vaikutus lopulta jää prosentin osien tasolle.
Kunnilla ja kuntien energialaitoksilla on tavoitteita sekä pyrkimyksiä siirtyä kohti puhtaampaa energiantuotantoa. Esimerkiksi Tampereen Sähkölaitos on tehnyt pitkäjänteistä kehitystyötä, Vantaan Energia julkaisi juuri aikeensa valtavan veteen perustuvan energiavaraston toteuttamisesta ja Helenillä on miljardiluokan investointisuunnitelma hiilenpolton korvaamiseksi. Suuret investoinnit lankeavat lopulta käyttäjien maksettaviksi ja ennustankin siksi hajautettujen järjestelmien yleistymistä. Kuntien omat energialaitokset ovat tyypillisesti tuottaneet hyvää tulovirtaa omistajilleen. Jatkossa tämä voi muuttua, mutta vaihtoehtoja ei muutokselle ole. Toivottavasti hyvät pyrkimykset toteutuvat, koska tällöin valtaosa rakennetun ympäristön päästöongelmista olisi ratkaistu.
Sitten pienemmän ongelman pariin, jonka ratkaisua ei ole syytä hetkeäkään lykätä, eli uuden rakentaminen tai korjaaminen. Viime aikoina keskusteluun on tullut termi hiilipiikki, jolla viitataan päästöihin, jotka syntyvät kuljetuksista, työmaatoiminnoista ja käytettävistä materiaaleista. Tämä 4000 ktCO2e jakaantuu suurin piirtein seuraavasti: talonrakennuksen materiaalit 2000 ktCO2e, infrarakentaminen työmaatoimintoineen 1400 ktCO2e ja loput muihin työmaatoimintoihin.
Materiaalikokonaisuudesta rakennusten, joiden päärakennusaine on betoni, osuus on tarkasti ottaen 1358 ktCO2e (2,4 % Suomen päästöistä) ja puupohjaisten rakennusten 448 ktCO2e (vajaa 1 % Suomen päästöistä). Puurakentaminenkin tuottaa päästöjä liittyen itse materiaalin valmistuksen, mutta myös vaikkapa paalutuksen, taloteknisten laitteiden, hissien ja kipsilevyjen muodossa. Betonilla on monenlaisia merkittäviä teknisiä etuja ja toiminnallisia ominaisuuksia sekä hyödyllisiä käyttökohteita kuten vaikka vaikkapa säteilyturvallisuutta vaativat rakenteet sairaaloissa. Se on myös kohtuullisen huoltovapaata ja kosteusvahingot on helpompi korjata kuin puurakenteissa.
Materiaalien osalta rakennustuoteteollisuus tekee aktiivista kehitystyötä, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa geopolymeerit, joita voidaan valmistaa prosessijätteestä tai teollisuuden sivuvirroista, vähäpäästöinen teräs ja erilaiset uudet menetelmät sementin tuotannossa, jossa huomattavia päästövähennyksiä on jo tapahtunut EU:n päästökauppajärjestelmän kautta. Oma aiheensa on kiertotaloudellinen ajattelu, esimerkiksi vanhojen ikkunalasien tai tiilien hyödyntäminen. Tämä vaatii vielä lainsäädännön ja määräysten tarkentamista, koska periaatteessa uudelleen käytettävät eivät välttämättä vastaa nykyisiä määräyksiä.
Paras tapa kannustaa ja rohkaista uusien vähäpäästöisten materiaalien sekä konstruktioiden kehittämiseen on asettaa selkeitä tavoitearvoja rakennusten elinkaaren aikaisille päästöille. Tähän kaiketi ollaan päätymässäkin tulevassa lainsäädännössä, ainakin virkamieslähteiden mukaan. Teknisten ratkaisujen määrittelyn sijaan on siis viisasta asettaa raja-arvot, joihin voidaan päästä erilaisilla ratkaisuilla ja jotka kannustavat markkinoita tekemään innovaatiota. Raja-arvoja asetettaessa on lisäksi huomioitava se, että ne ohjaavat oikeasti kestävämpään rakentamiseen ja huomioivat eri materiaalien tarjoamat mahdollisuudet elinkaarilaadun parantamiseen ja etenkin varmistamiseen. Eri asia on tietysti, jos tarkoituksena on ajaakin vain yhtä materiaaliratkaisua. Silloin se on kuitenkin hyvä ääneen todeta. Selvä on kuitenkin se, että Suomen päästövähennystavoitteet eivät ratkea siirtymällä puurakentamiseen.
Jotkin kaupungit ovat asettaneet tontinluovutusehdoksi puurakentamisen, mikä on hyvä tapa vauhdittaa puurakentamista. En ole huomannut, että yksikään kaupunki olisi laittanut ehdoksi selkeää elinkaaren aikaista maksimipäästöä, mikä puolestaan vauhdittaisi vähäpäästöistä rakentamista yleisesti. Lainsäädäntöä ei tarvitse odottaa, kunnat voivat toimia heti, jos vain osaamista ja ymmärrystä riittää.
Kokonaan oma kysymyksensä on, miksi meillä huomio keskittyy vain yksittäisiin rakennuksiin, vaikka lopulta oleellista miten elinympäristö mahdollistaa yleisemmin vähäpäästöisen elämäntavan? Infrastruktuurin rakentamisen vuotuiset päästöt ovat 1400 ktCO2e. Suomen ympäristökeskuksen parin vuoden takainen raportti Suomen yhdyskuntarakenteen kehittymisestä kertoo, että Helsingin kaupunkiseudun keskustataajamassa katu- ja tieverkon pituus on vajaat 4000 km, kun maaseututaajamissa sen pituus on 8000 km! Suurimpien kaupunkiseutujen keskustaajamissa katu- ja tieverkon pituus kerrosneliötä kohden on noin puolet verrattuna pieniin kaupunkiseutuihin ja vain noin kymmenesosa verrattuna lievetaajamiin. Tähän viitataan, kun sanotaan, että olemassa oleva infra kannattaa hyödyntää.
Ja myös tästä syystä 15 minuutin kaupunki on kestävän kehityksen mukainen konsepti. Sekoittunut rakenne, riittävä tiiviys, erilaiset palvelut pääosin kävellen ja pyöräillen saavutettavissa ja hyvin toimiva joukkoliikenne. Siitä syntyy kestävä kaupunkiympäristö.
Juha Kostiainen
YIT Oyj:n kestävästä kaupunkikehityksestä vastaava johtaja
Teksti on julkaistu 24.9. Juha Kostiaisen Nokkela kaupunki -blogissa.
Kirjoita kommentti