Mediassa esitetään yksinkertaisena totuutena syy kosteus- ja homevauriolle: rakentajan huolimattomuus ja taitamattomuus. On älyllistä epärehellisyyttä kohdistaa varsin laaja syy-seurausketju yhteen osapuoleen, toki rakentajatkaan eivät ole virheettömiä. Urani aikana (RI 1977) olen ollut mukana rakentamassa ja saneeraamassa useita julkishallinnon kiinteistöjä ja tässä muutamia huomioita.
Normien mukaan rakennukset suunnitellaan tasalämpöisiin olosuhteisiin, sisäilma n 21 astetta ja ilmanvaihto päällä kaiken aikaa. Ongelmista iso osa poistuisi, jos käyttäjät huolehtisivat edes näistä kahdesta perusasiasta. Rakennus on monimutkainen tekninen kokonaisuus, mutta kukaan ei näytä vastaavan käytöstä ja huollosta. Autojen huolto-ohjeita kyllä noudatetaan.
Energiansäästön vuoksi ilmanvaihto pysäytetään ja lämpötilat lasketaan yöksi, viikonlopuiksi ja loma-ajoiksi. IV-kanaviin ja -koneisiin sakkautuu hiukkasia, jotka valuvat osittain takaisin huoneilmaan koneiden pysähtyessä. Käynnistyksen yhteydessä moskat pöläytetään uudelleen liikkeelle. Epäpuhtaudet eivät kulkeudu suodattimiin ja ulos niin kuin on suunniteltu. Sisälämpötilamuutoksilla aiheutetaan kastepisteen siirtyminen rakenteissa sellaisiin kohtiin, joissa tiivistyminen aiheuttaa vaurioita rakenteille. Säästämällä luodaan olosuhteet homeelle.
Julkishallinto on yllättävän herkkä lähtemään mukaan haasteellisiin, kokeellisiin ja lennokkaisiin ratkaisuihin huolimatta riskeistä. Tunnetuin esimerkki lienee Finlandia-talon julkisivu. Vesikattojen ja julkisivujen muodoissa sekä materiaaleissa käytetään Suomeen sopimattomia ratkaisuja. Urakoitsijoiden tekemiä huomautuksia riskeistä ei oteta todesta. Jos suunnittelija pitää päänsä, varsinkaan maallikkopäättäjät eivät usko rakennusurakoitsijaa. Kaavoittajallakin voi olla talvisiin olosuhteisiin sopimattomia vaatimuksia. Esteettömyys luiskakaltevuuksineen saattaa aiheuttaa ongelmia lattian korkeusasemalle ympäristöön nähden.
Hankintalaki ohjaa julkisia hankkeita. Vastoin tarjouspyyntöä esitetty tarjous voidaan hylätä huolimatta esiin tuoduista riskeistä, siksi urakoitsijan ei edes kannata esittää kestäviä ratkaisuja tarjousvaiheessa. Yksityisen rahoituksen hankkeissa voidaan huomioida järkeviä vaihtoehtoja – kiinteistöjen hoitokin on usein eri tasolla.
Koulurakentamisessa usein käy niin, että talousarviokäsittelyssä päätetään rakennushankkeesta ja samalla, että tulevana syksynä tai isommassa kohteessa seuraavana syksynä uudet tilat pitää olla valmiit. Lukukauden alkuun takertuminen tuhoaa monta hanketta jo lähtötelineissä. Lainsäätäjän tulisi ehdottomasti vaatia rakennusluvan yhteyteen rakentamisen suunniteltu toteutusaikataulu, jolla luvan hakija osoittaa, että rakenteille on varattu riittävät kuivumisajat. Betoniriepu ei ymmärrä kuivua kuin vuorokauden vuorokaudessa vaikka kaikki työntekijät tekisivät kolmivuorotyötä. Tilaajan asettamat aikataulut edellyttävät joskus jopa betoninormien vastaista toteutusta. ”Kosteuskonsulttien” määrääminen työmaalle on jo lähes pelleilyä.
Rakennusliikkeille on osittain syntynyt kaksi laatua – ns. omassa tuotannossa aikataulut, rakenteet ja materiaalit pyritään valitsemaan niin, ettei reklamaatioita ja takuutöitä syntyisi, koska se on yrityksen elinehto. Urakkatuotannossa tilaaja määrittelee aikataulun, suunnitteluratkaisut ja materiaalit asettaen urakoitsijat joskus ”pakkorakoon”. Rakennusurakan Yleisten Sopimusehtojen kymmenen vuoden vastuu ei velvoita urakoitsijaa mihinkään, jos noudatetaan tarkalleen tilaajan laadituttamia suunnitelmia. Olen joskus joutunut kirjauttamaan tällaisesta varauman, jottei jälkeenpäin voida yritystämme asettaa vastuuseen epäkelvosta ratkaisusta.
Laki julkisista hankinnoista valitettavasti johtaa siihen, että julkiseen rakentamiseen valitaan halpa suunnittelija ja halpa toteuttaja. Pääsääntöisesti valinnassa ei käytetä muuta kriteeriä, kuin hinta. Halvalla saa harvoin hyvää.
Toivon, että viranomaiset ja lainsäätäjät voisivat joskus kiihkottomasti ja ilman ennakkoluuloja kuunnella meitä pitkään alalla toimineita – jotain on varmasti opittu sellaista, josta olisi hyötyä nyt ja ennen kaikkea tulevaisuudessa.
Mikko Kurtti
Rakennusinsinööri, toimitusjohtaja
Rakennusliike M. Kurtti Oy
Teksti on julkaistu myös Kauppalehdessä 24.4.2017.
M.Kurtin 1997 Taovalle rakentama talo Kemissä joutui putkiremontin kohteeksi 17 vuotta valmistumisen jälkeen. Itse vuodot alkoivat reilu 10 vuotta valmistumisen jälkeen.
”Energiansäästön vuoksi ilmanvaihto pysäytetään ja lämpötilat lasketaan yöksi, viikonlopuiksi ja loma-ajoiksi.” Juuri näin tapahtuu. Huonon sisäilman toksiinit eivät edes kaikki tule homeesta.
Lisää muovia ja ilmastointikanavia suomalaiseen rakentamiseen kosteassa ja kylmässä ilmastossa niin kyllähän siinä homeongelmat saadaan kaupanpäällisiksi. En muistaakseni kuullutkaan, että kouluissa olisi ollut homeongelmia kun ilmanvaihto tapahtui kouluissa ja sairaaloissakin ikkunoiden kautta. Kouluissa välituntien aikana ikkunat avattiin ja kun välitunti loppui pantiin kiinni. Nyt pitkät mekaaniset ilmastointikanavat ovat hyviä pesäkkeitä homeongelmille ja sitä ilmaahan työntekijät hengittävät eli jotain pitäisi tehdä. Oma osuutensa on varmaankin paljon käytetyissä muoveissa seinärakenteissa. Muovi ei hengitä niinkuin aikaisemmin käytetyt pahvimateriaalit vaan keräävät kosteutta rakenteisiin ja myöhemmin hometta.
Mitenkähän kaikki nämä esitetyt syyt selittävät palkitun rakennuksen vesivuotoja jo uutena, tai uudehkon sillan sortumisvaaraa, tai rakennustoimialan yleisesti surkeasta laadusta. Huono rakentaminen on huonoa rakentamista, oli syy mikä tahansa. Jos kunniallinen rakennusliike katsoo ettei voi rakentaa kunnollista, sen tulisi vetäytyä hankkeesta.