Suuret liikennehankkeet herättävät aina intohimoja ja paljon keskustelua siitä, mihin julkisia varoja pitäisi käyttää. Tilanne on sama sekä valtion että kuntien investointien osalta. Viime kädessä kysymys on aina poliittisesta päätöksenteosta ja arvovalinnoista, ja eri eturyhmien lobbaus on perinteisesti ollut ponnekasta.
Vaikka lähtökohtaisesti jako valtion ja kuntien väyliin on selkeä, toisinaan intressit ovat yhtenäiset kuten Tampereella Ranta-Tampellan tunnelin osalta. Ja rahoitukseen löytyikin yhteinen ratkaisu.
Hieman samantapaisesta hankkeesta on kysymys Lahdessa, kun valtatie 12:n linjausta haluttaisiin muuttaa ja tehdä tilaa kaupungin kehittämiselle. Raide-Jokeri tai Tampereen ratikka ovat puolestaan periaatteessa paikallisia joukkoliikennehankkeita, jotka toteutuessaan saisivat aikaan ympäristöön, talouteen ja kaupunkien vetovoimaan liittyviä hyötyjä. Turkulaisten ja vähän muidenkin tavoittelema tunnin junayhteys on puolestaan selvästi valtion väyläkysymys, joskin toteutuessaan koko kehityskäytävää merkittävästi hyödyttävä.
Perinteisesti väylähankkeita arvioidaan ns. hyöty-kustannus –analyysin avulla ja H/K –suhteen avulla hankkeita voidaan laittaa järjestykseen. Kuten kaikissa arviointimenetelmissä, myös H/K –analyysissä on heikkoutensa. Sen erityinen heikkous on siinä, että se ei huomioi maankäytön hyötyjä. Esimerkiksi Tampereen ratikka mahdollistaa asuntojen rakentamisen noin 40 000 ihmiselle ratikan varteen. Ilman ratikan tarjoamaa joukkoliikenneratkaisua tuollainen maankäyttö ei ole liikenteellisesti mahdollista. Myöskään liikennetoimenpiteiden tuottamia hyötyjä yritysten liiketoiminnan kehittymiseen ei saada H/K-analyysissä näkyviin. Sen sijaan henkilöautoliikenteen aikasäästöjen merkitys on ylikorostunut.
Viime vuosina suurista hankkeista on laadittu erillisiä H/K –analyysistä poikkeavia laajempia taloudellisten vaikutusten arviointeja, viimeksi professori Hannu PiekkolaTurun ”tunnin junaan” liittyen. Huolellisesti laadittuina ne antavat paremman kuvan kokonaisvaikutuksista. Lopulta nekin ovat tietysti arvioita ja hyötyjen toteutuminen riippuu monesta tekijästä kuten kansantalouden kehityksestä, kaavoituksen sujuvuudesta, suunniteltujen joukkoliikenneratkaisujen toimivuudesta (esim. ratikan vuoroväli) ja vaikkapa ihmisten asumispreferensseistä.
Jos halutaan vahvistaa tietoon perustuvaa päätöksentekoa (evidence-based policy making) – viime vuosina paljon puhuttu, mutta vähän toteutettu julkishallinnon kehittämisen muoti – yksi tapa olisi kehittää monipuolisempaa analyysimetodiikkaa, joka huomioisi paremmin esimerkiksi maankäytön tuomat hyödyt. Toinen tapa lähestyä asiaa olisi jakaa riskejä ja kustannuksia hyödyn saajien kesken.
Kuten todettua, liikenneinvestointien lopulliset hyödyt ovat usein epävarmoja ja epäilemättä valtion taholla saatetaan suhtautua kriittisesti kuntien tai etujärjestöjen arvioihin hyödyistä. Tällöin mahdollinen tapa jakaa riskejä olisi se, että valtion rahoitus kytketään toteutuneisiin hyötyihin. Siis esimerkiksi kaupungin luvatessa x tuhatta kappaletta asuntoja hankkeeseen liittyen, valtion rahoitus tuloutuu asuntorakentamisen vauhdissa ja aikaikkuna on rajoitettu. Vastaavasti jos asuntorakentaminen toteutuu nopeampana ja suurempana, valtion rahoitus kasvaa. Jos näin käy, valtio on saanut vastaavan verohyödyn. Tämän tyyppistä ajattelua on sovellettu joissakin PPP-mallilla toteutetuissa moottoritiehankkeissa valtion ja yksityisen projektiyhtiön kesken.
Kuvatun kaltainen malli johtaisi todennäköisesti entistä huolellisemmin laadittuihin arvioihin, tiiviimpään eri osapuolten yhteistyöhön toteutuksessa, entistä systemaattisemmin johdettuun kaavoitukseen sekä luvattujen elinkeinopoliittisten toimien tehostamiseen.
Juha Kostiainen
Kaupunkikehityksestä ja yhteistyösuhteista vastaava johtaja, YIT
Teksti on julkaistu alunperin Juha Kostiaisen Nokkela kapunki -blogissa.
Kirjoita kommentti