Asuntolainamarkkinoilla tilanne on mielenkiintoinen. Pankit ovat kuluvan vuoden aikana ryhtyneet myöntämään lyhennysvapaita asuntovelkaisille kotitalouksille. Tilastojen valossa kyseessä ei näytä olevan enää tilapäinen kampanja. Lyhennysvapaat kirjautuvat uusiksi asuntolainasopimuksiksi, joita on tänä vuonna tehty jo selvästi viime vuosia enemmän, kun taas varsinaista lainanottoa kuvaavissa nostetuissa asuntolainoissa ei kasvua ole näkynyt.
Lyhennysvapaiden vaaroista on varoiteltu jo pidemmän aikaa. Tilanne Suomessa voi luisua Ruotsin suuntaan, jossa laina-ajat venyvät ja nostettujen uusien lainojen määrät kasvavat vain suurissa kasvukeskuksissa.
Vaikka lyhennysvapaita paheksutaan, samaan aikaan ikääntyvälle Suomelle kaupitellaan mahdollisuutta käänteiseen asuntolainaan. Asuntovarallisuuden hyödyntäminen oman hoivatarpeen rahoittamisessa on kannatettavaa, koska ikäsidonnaiset menot tulevat kasvamaan tulevina vuosina.
Asuntolainamarkkinoilla on siis samaan aikaan tapahtumassa kaksi päinvastaista asiaa. Asuntovelallisia kotitalouksia kehotetaan jatkamaan asuntolainojen lyhennyksiä, kun samaan aikaan velattomia eläkeläistalouksia kannustetaan velkaantumaan. Eikö pankkisektori keksisi tähän optimiratkaisua? Olisiko järkevämpää lyhentää lainaa noin 20 prosenttiin asunnon arvosta ja säästää tämän jälkeen muihin omaisuusluokkiin? Tällöin ikäihmisillä olisi rahaa sukan varressa ilman että asuntoa vastaan tarvitsisi ottaa erillistä lainaa. Laina-asiakkaan monipuolisempi varallisuusportfolio luulisi pankinkin näkökulmasta olevan houkuttelevampi vaihtoehto. Suomessa tämä on tosin mahdollista vain suurimmissa kaupungeissa, joissa asunnot säilyttävät vakuusarvonsa myös tulevaisuudessa.
Miten lyhennysvapaiden moittiminen sitten liittyy tämän päivän talouspoliittiseen keskusteluun? Lyhennysvapaiden järkevyys riippuu tietenkin siitä, miten kotitalous käyttää lyhennyksiltä liikenevän rahansa. On eri asia kuluttaa rahat vaikka ulkomaanmatkoihin kuin sijoittaa lyhennysrahat esimerkiksi osakkeisiin. Lyhennysvapaita arvostelevien näkökulmasta eroa ei tunnu olevan, vaikka toinen lisää menojaan, toinen varallisuuttaan.
Talouspoliittisessa keskustelussa finanssipolitiikan virityksestä väitellään kiivaasti. Hyvin vähän tuodaan kuitenkin ilmi sitä, mihin finanssipolitiikkaa tulisi kohdistaa. Onko kotimarkkinoiden tukeminen pois kilpailukyvystä, jos panostukset kohdistuvat kasvuedellytysten rakentamiseen eli suurten kaupunkiseutujen infrahankkeiden rahoittamiseen?
Elvytysvaraa Suomella ei ole, mikäli katsotaan julkisen talouden alijäämää. Suomi velkaantuu, koska menot (yksityistaloudessa esim. lomamatkat) on viritetty liian korkealle. Tämä ei kuitenkaan vastaa siihen kysymykseen, onko infrahankkeiden toteuttaminen (vs. lyhennysvapaan käyttäminen sijoituksiin) nyt negatiivisella reaalikorolla järkevää. Kasvatetaanko menoja vai varallisuutta?
Rakenteellisia uudistuksia pitää väistämättä tehdä, mutta samaan aikaan voidaan tehdä kansantalouden tuotantopotentiaalia turvaavia investointeja infrastruktuuriin. Hyvin vähän, jos lainkaan on tutkimusnäyttöä siitä, ettei esimerkiksi kasvuseutujen infrahankkeisiin matalasuhdanteessa kannattaisi panostaa. Lisäksi innovatiivisilla rahastoratkaisuilla investointeja voidaan nopeuttaa ja jakaa maksutaakkaa pidemmälle aikavälille ilman että rahoituksen kokonaishinta muodostuisi kohtuuttomaksi.
Suomea verrataan usein Ruotsiin ja harmitellaan kuinka huonosti meillä menee. Vaikka Ruotsissa kotitalouksien lainamäärät ovat huipussaan ja asuntomarkkinoilla piilee todellisia riskejä, on kotitalouksilla vastaavasti sijoitusvarallisuutta selvästi suomalaisia enemmän. Ruotsissa investoidaan myös voimakkaasti kaupunkiseutujen infrastruktuuriin. Ruotsin talous kasvaa hyvin. Tulisiko meilläkin ainakin osin ottaa tästä oppia?
Sami Pakarinen
Pääekonomisti
Rakennusteollisuus RT ry
Kommentit