Kun Euroopan komissio julkaisi joulukuussa kohtuuhintaista asumista koskevan eurooppalaisen suunnitelman (Affordable Housing Plan), kyse ei ole yhdestä poliittisesta aloitteesta vaan monen, tähän asti erillisen sääntely- ja rahoituslinjan kytkemisestä samaan kehykseen.
Täällä Brysselissä on jo pitkään näkynyt merkkejä siitä, miten ohjelman valmistelu nivoutuu yhteen Green Dealin energiatehokkuusvaatimusten, rakennusten energiatehokkuusdirektiivin (EPBD) uudistuksen, Renovation Wave -aloitteen ja kestävän rahoituksen EU-taksonomian kanssa. Myös valtiontukisääntöjen tarkastelu on osa kokonaisuutta: komissio haluaa, että kohtuuhintaiseen asumiseen liittyviä investointeja voidaan tukea joustavammin ilman, että jäsenmaat ajautuvat rikkomaan EU:n sisämarkkinasääntelyä.
Tavoitteena on vastata osassa EU:ta nopeasti pahenevaan asuntopulaan, joka on monessa jäsenmaassa jo noussut poliittisen kriisin mittoihin. Korkotason nousu, rakentamisen kustannusten raju kasvu ja nopea kaupungistuminen ovat tehneet kohtuuhintaisesta asumisesta yhtä aikaa sosiaalisen, taloudellisen ja ilmastopoliittisen kysymyksen.
Rahoituksen ehtona tiukat kriteerit
Komission ja Euroopan investointipankin suunnittelema uusi pan-eurooppalainen investointialusta pyrkii kanavoimaan seuraavan kahden vuoden aikana kymmenen miljardin euron alkupääoman uudistuotantoon ja peruskorjauksiin. Keskusteluissa on kuitenkin selvää, että todellinen vipuvaikutus syntyy yksityisen rahoituksen mukaan tulosta.
Julkista rahaa käytetään houkuttimena, mutta hankkeiden on täytettävä tietyt kriteerit, jotka EU asettaa. Tukea ei saa, jos hanke ei täytä sekä energiatehokkuuden että sosiaalisen kestävyyden vähimmäiskriteerejä.
Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi yhteisöllisiä tiloja, esteettömyyttä tai eri sukupolvia yhteen tuovia asumisratkaisuja, siis asioita, jotka eivät tarkoita vain lisäarvoa, vaan myös luovat ehtoja. Suomessa tämä voi tuntua luontevalta, koska meillä on jo pitkään tuettu erityisryhmien asumista ja laadittu MAL-sopimuksia valtion ja kaupunkien välillä. Silti on hyvä muistaa, että EU:n tasolla valmistellaan myös uusia raportointivaatimuksia, joilla seurataan hankkeiden todellista sosiaalista ja ympäristövaikutusta.
Päästövähennykset ja sosiaalinen vastuu otettava huomioon
Samalla kun ohjelman valmistelijat puhuvat lupaprosessien yksinkertaistamisesta ja hallinnollisten esteiden purkamisesta, he valmistelevat teknisiä vaatimuksia, jotka tiukentavat käytännössä kaikkea rakennusten suunnittelusta materiaalivalintoihin. Näitä linjauksia ei tehdä tyhjiössä.
Taustalla on komission sitoumus siihen, että kaikki uudet ja peruskorjatut rakennukset tukevat EU:n ilmastotavoitetta. Päämääränä on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä vähintään 55 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Tämä linkittyy myös rakennustuoteasetuksen (Construction Products Regulation, CPR) uudistukseen, jolla pyritään yhdenmukaistamaan rakennusmateriaalien ympäristövaatimuksia ja kiertotalouskriteereitä. Uuden rakennustuoteasetuksen mukaisten harmonisoitujen tuotestandardien uusiminen vie kuitenkin käytännössä vuosia.
Euroopan parlamentissa erityisvaliokunta HOUS (Special Committee on the Housing Crisis in the EU) aloitti työnsä tammikuun lopussa viime vuonna ja on käyttänyt kaksitoista kuukautta kartoittaakseen jäsenmaiden tarpeita ja rakentaakseen poliittista pohjaa ohjelman toteutukselle.
Erityisvaliokunnan kuulemisissa on toistuvasti noussut esiin kaksi teemaa: yhtäältä tarve saada aikaan nopea ja konkreettinen lisäys kohtuuhintaisten asuntojen määrään, toisaalta huoli siitä, että ohjelma ei saa olla vain suurten kaupunkien ja vahvojen rakennusmarkkinoiden etuoikeus. Tästä syystä keskustellaan aktiivisesti myös vähemmän vetovoimaisten alueiden tukemisesta ja siitä, miten alueellinen epätasapaino voitaisiin korjata ilman, että rahoitus valuu tehottomiin hankkeisiin.
Suomen varmistettava osuutensa rahoituksesta
Asuntopolitiikka on lähtökohtaisesti kansallisen tason asia, johon EU:lla ei ole juurikaan toimivaltaa. EU on myös perinteisesti suhtautunut nihkeästi tuettuun asuntotuotantoon. Nyt kun EU on muuttamassa linjaansa, Suomessa kannattaa olla valppaana.
Suomelle ohjelma tarjoaa aidon mahdollisuuden hyödyntää pitkälle kehittyneitä valtion tukimalleja ja korkeaa energiatehokkuustasoa kilpailuetuna. Olemme tottuneet rakentamaan ARA- ja korkotukimallien puitteissa, ja suuri osa rahoituksesta on jo vihreää tai sosiaalista lainoitusta MuniFinin kautta. Viime aikoina tosin ARA on muuttunut VARKE:ksi ja rahoitusvaltuuksia on leikattu merkittävästi.
Korkea kustannustaso ja uustuotannon voimakas lasku voivat hidastaa mahdollisuuksiamme hyödyntää EU-rahoitusta täysimääräisesti. Lisäksi asuntotarpeen keskittyminen kasvukeskuksiin samalla, kun muut alueet menettävät väestöään, tekee tilanteesta monimutkaisen.
Rakennusteollisuudella on tässä kehityksessä selkeä rooli. On kyettävä vaikuttamaan ohjelman lopullisiin kriteereihin, jotta ne huomioivat pohjoisen rakentamisen erityisolosuhteet ja kustannusrakenteen. Samalla on kehitettävä ratkaisuja, jotka vastaavat EU:n vaatimuksiin ja houkuttelevat investointeja Suomeen. Affordable Housing -ohjelma on ymmärrettävä osaksi omaa pitkän aikavälin kehityspolkua eikä irralliseksi EU-hankkeeksi.
Brysselissä keskustelu pyörii yhtä paljon politiikan sisällön kuin aikataulujen ympärillä. Komissio haluaa saada ohjelman liikkeelle nopeasti, mutta parlamentin valiokuntakierrokset ja jäsenmaiden väliset neuvottelut vievät aikaa.
Se, miten nopeasti ja kunnianhimoisesti Affordable Housing -ohjelma toteutuu, riippuu myös siitä, miten hyvin kiinteistö- ja rakentamisala itse tarttuu tilaisuuteen ja pystyy osoittamaan, että kohtuuhintainen, energiatehokas ja sosiaalisesti kestävä rakentaminen on paitsi mahdollista myös kannattavaa. Ne, jotka pystyvät tämän todistamaan ensimmäisinä, ovat todennäköisesti myös niitä, jotka hyötyvät eniten, kun EU:n miljardit alkavat liikkua.
Kirjoittajasta
Mika Horelli on kahdeksan vuotta Brysselissä asunut vapaa toimittaja, joka seuraa tiiviisti Euroopan unionin poliittisia prosesseja ja niiden vaikutuksia Suomeen. Hän kirjoittaa myös RT:lle rakennusteollisuuden kannalta keskeisistä EU-aiheista. Aiemmin Horelli on työskennellyt vapaana toimittajana Tanskassa ja Yhdysvalloissa.
EU on kerran kiinnittänyt huomiota asuntorakentamisen tukeen Ruotsissa, jota arveltiin kielletyksi yritystueksi. Järjestelmä osoittautui kuitenkin avoimeksi eli kaikki halukkaat saivat tukea: tuki oli sallittua. Tämä tarkoitti myös sitä, että Suomen laissa oleva vaatimus ”yleishyödylliseksi hyväksymisestä” oli merkityksetön ja kuka tahansa olisi voinut hakea tukea samoilla perusteilla kuin yleishyödylliset toimijat kukaan ei silti hakenut, koska siitä ei saanut bisnestä.