Vähähiilisyyden sääntely on paljon vartijana. Sen tulee olla ehdottoman materiaali- ja teknologianeutraalia sekä innovaatioihin kannustavaa, jotta innostus kira-sektorin päästövähennystyöhön säilyisi, kirjoittaa vähähiilisen rakentamisen asiantuntija Pekka Vuorinen Asiantuntija-kirjoituksessaan.
Rakennusten hiilisääntelyllä – elinkaarisen hiilijalanjäljen arvioinnilla ja päästöjen rajoittamisella – on pitkä historia. Ensimmäinen rakennusten ympäristövaikutusten arvioinnin EN-standardi valmistui jo 2011 EU-komission tehtävänannon jäljiltä, kun tavoitteena oli pitkällä tähtäimellä laatia yhtenäiset työkalut sääntelyn tueksi.
Rakennustuotteiden valmistajat ovat markkinavetoisesti laatineet jo pitkään niin sanottuja ympäristöselosteita rakennustuotteiden olennaisten ympäristö- ja päästötietojen ilmoittamiseksi oman EN-standardinsa mukaisesti käytettäväksi rakennustason arvioinneissa. EU-sääntelyn ensiaskeleina 2020-luvulla hiilijalanjäljen arviointia on vaadittu taksonomiassa ja rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä. Myös tietyissä EU:n jäsenvaltioissa on ollut omia sääntelyyn johtaneita aloitteita.
EU-komission alulle panemaa standardisointityötä ja sitä seurannutta jäsenvaltiotason hiilisääntelyä ovat kuitenkin leimanneet uskottavuusongelmat. Esimerkkiä ei tarvitse hakea kaukaa. Suomessa käyttökohdeluokkaisten hiilijalanjäljen raja-arvojen on tarkoitus tulla voimaan 2026 alussa. Kyse on ympäristöministeriössä 2017 käynnistetyn vähähiilisyyssääntelyn – vähähiilisen rakentamisen tiekartan – viimeisestä vaiheesta.
Hiilijalanjäljen arviointimenetelmä on meillä määritetty rakennuksen ilmastoselvitysasetuksessa ja ehdotukset raja-arvoiksi on annettu viime keväänä lausunnolla olleessa asetusluonnoksessa. Kumpikaan ei kuitenkaan kerro, millaisia epävarmuuksia hiilipäästöjen elinkaariseen arviointiin sisältyy ja kuinka yksittäinen raja-arvo hiilipäästövähennystä ohjaa, kun otetaan huomioon laskentatulosten spekulatiivisuus.
Ratkaisujen toiminnallinen vastaavuus unohdettu vertailussa
Laskentatuloksiin eniten vaikuttavat epävarmuudet voi tiivistää materiaalien ja tuotteiden päästötietojen oikeellisuuteen ja todennettavuuteen, käyttöikätiedon puutteellisuuteen sekä energiankäytön ja sen eri energiamuotojen ominaispäästöjen ajantasaisuuteen.
Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämän rakentamisen päästötietokannan piti tarjota luotettavaa ajantasaista lähtötietoa arviointiin niin rakennustuotteiden ympäristöselosteiden kuin esimerkiksi energiankäytön niin sanotun geneerisenkin tiedon muodossa. Tietojen paikkaansa pitävyyttä tai eri epävarmuustekijöitä ei kuitenkaan mikään riippumaton taho – todellinen ”kolmas osapuoli” – ole tarkastanut. Tietokantaa hyödyntävissä käytännön kohteiden vähähiilisyyden arvioinneissa on tuloksia ilmoitettu kahden desimaalin tarkkuudella tietämättä pahimmillaan edes sitä, oliko ilmoitettu kokonaisluku oikein.
Ilmastoselvitysasetuksen viitestandardeina toimivat EN-standardit määrittelevät toiminnallisen vastaavuuden, joka sallii vaihtoehtoisten ratkaisujen vertailun: ratkaisuilla pitää olla sama käyttötarkoitus ja käyttöikä sekä samat tekniset ja toiminnalliset ominaisuudet.
Ympäristöministeriö on kuitenkin perusteettomasti asettanut vain yhden yksittäisen raja-arvon kutakin käyttökohdeluokkaa kohden sekä 50 vuoden laskentajakson. Tällä tavalla raja-arvoasetus asettaa vertailuun toiminnallisesti jopa täysin toisiaan vastaamattomia ratkaisuja.
Samassa korissa ovat esimerkiksi keskenään eriarvoiset pitempi-ikäiset ja lyhytikäiset sekä kestävämmät ja vähemmän kestävät vaihtoehdot. Tällainen ei edistä kestävää rakentamista eikä sen todellista vähähiilistymistä, kun rakennuksia tulee voida suunnitella sadan tai sadanviidenkymmenen vuoden käyttöiälle sekä samalla erittäin energiatehokkaiksi.
Vähähiilisyyden yksioikoinen sääntely voi johtaa laadusta tai kestävyydestä tinkimiseen
Ongelmia on tuotu esiin vähähiilisyyssääntelyn eri asetuksiin annetuissa lausunnoissa. Ympäristöministeriö ei ole ottanut niitä huomioon siksi, että sääntelyn poliittisena tavoitteena oli päästä vertailemaan eri materiaaleista rakennettuja rakennuksia toisiinsa, vaikka nämä poikkeisivat kestävyydeltään ja muilta ominaisuuksiltaan täysin toisistaan.
Muun muassa Suomen Ilmastopaneeli on nostanut esille puun todellisten päästöjen ilmoittamisen puutteet. Se on todennut, että tilanteessa, jossa Suomen hiilinielut eivät ole ilmastolain edellyttämän hiilineutraaliustavoitteen tai EU:n maankäyttösektorin velvoitteiden tasolla, ei puulla ole nyt esitettyjä ilmastohyötyjä. Sama tosiasia koskee myös ilmastoselvitysasetukseen puun hiilivaraston esittämistä hiilikädenjälkenä. Myös erittäin merkittäviin eri energiamuotojen todellisuudesta poikkeaviin ominaispäästöarvoihin on lausuttu hyvinkin kriittisesti.
Ehdotettu hiilisääntelypaketti voi pahimmillaan ohjata jopa laadusta ja kestävyyden eri elementeistä tinkimiseen. Ilmastoselvityksen ja raja-arvojen perusteella vähähiilisiltä näyttävät mutta todellisuudessa pitkällä juoksulla huonosti kestävät ratkaisut voivat johtaa ennakoimattomiin päästöihin.
Esimerkiksi monet pitkäaikaiskestävyyttä, energiatehokkuutta, ääneneristävyyttä tai jopa huoltovarmuutta parantavat ratkaisut tarkoittavat rakentamisvaiheen suurempaa materiaalien käyttöä ja mahdollisesti myös enemmän päästöjä. Todelliset päästö- ja kustannussäästöt saadaan pitkän käyttöiän aikana.
Sääntelyllä ei saa tappaa innovaatioita ja innostusta vähähiilisyyden kehittämiseen
Positiivista tulevaan hiilisääntelyyn varautumisessa ovat olleet kiinteistö- ja rakentamisalan nopeat ja vaikutuksiltaan merkittävät päästövähennystoimet. Niihin on jo aiemmin ohjannut muun muassa EU:n päästökauppa. Energiaintensiivisen rakennustuotteiden valmistuksen päästövähennyksiä on vahvasti tukenut paljon ennakoitua nopeampi energian vähähiilistyminen vuosikymmenen alkupuoliskolla.
Rakentamisvaiheen osuus on ollut rakentamisen korkeasuhdanteidenkin aikana vain 6-7 prosenttia Suomen kokonaispäästöistä, vaikka lukuun liittyykin tilastollista epävarmuutta. Kyseiset päästöt on usein harhaanjohtavasti sekoitettu koko rakennetun ympäristön noin 30 prosentin päästöpottiin, jonka pääosasta vastaa olemassa olevan rakennuskannan energiankäyttö.
Vähähiilisyyden sääntely on paljon vartijana. Sen tulee olla ehdottoman materiaali- ja teknologianeutraalia sekä innovaatioihin kannustavaa, jotta innostus kira-sektorin päästövähennystyöhön säilyy. Elinkaarinen hiilijalanjäljen arviointi uskottavin ajantasaisin tiedoin sopii hyväksi rengiksi eri tuote- ja rakenneratkaisujen hyötyjen hankekohtaiseen esille tuomiseen. Poliittissävytteisen sääntelyn osana se on huono isäntä.
Kirjoittaja on diplomi-insinööri ja yrittäjä. Hän on työskennellyt Rakennusteollisuus RT:ssä vuosina 2003–2025 ja toiminut kestävän vähähiilisen rakentamisen ja ympäristövaikutusarvioinnin eurooppalaisen standardisoinnin asiantuntijana.
Alkuperäinen kirjoitus on julkaistu Rakennuslehden Asiantuntija-palstalla.
Kirjoita kommentti